Helmassa metsän
Mustalaisvanhus viettävi päivänsä
Köyhänä vaan
Soittonsa muinoin riemulla kuultu
Kaikilta jäänyt jo on unholaan
Taas kevät saapuu lintujen laulut
Kertoo kuin jällehen nuortuvi maa
Soittajan sielus' on tuska ja kaipuu
Vaimolleen silloin hän lausutuks' saa
Tänne mun viuluni tuokaa
Kevät mun rinnassa soi
Kaupunkiin tahdon ma käydä
Tänne en jäädä voi
Vielä mä tahtoisin koettaa
Tunteeni tulkita nuo
Soittoni kaikki on mulle
Yksin se rauhan suo
Kuolohonkin lohtua tuo
Metsästä vanhus astui tielle
Viulua kantaen kainalossaan
Heikko on jalka, horjuen astuu
Elpyvi tuoksusta kukkivan maan
Kaupunkiin vihdoin vaivoin hän ehtii
Rikkaitten linnat ne eessänsä on
Soittaja vanha ja kuuluisa muinoin
Joutuvi muistojen hurmiohon
Anteeksi herrani, suokaa
Kenties jo outo mä oon
Paljon mä soitellut täällä
Iltainne riemuks oon
Vielä mä tahtoisin koettaa
Tunteeni tulkita nuo
Soittoni kaikki on mulle
Yksin se rauhan suo
Kuolohonkin lohtua luo
Kaikki on vaiti
Yksi vain huutaa:
"Mustalaisukkoa tarvita ei!
Näättepä herrat, kun minä hänelle kyytiä näytän
Se lystiä, hei!"
Vanhuksen poies huoneesta heittää
Viittoen ilkkuen maantielle päin
Soittaja kuolleensa vaimonsa löytää
Yölle hän itkevi huolensa näin
Ihmisten julmuus on suuri
Hänet se kuolohon vei
Viulunsa ainaaks on vaiti
Konsaan se vaiu ei
Varjohon metsikön tuonne
Soittajan haudan he loi
Riemua soittonsa hälle
Elämän ilta soi
Riemua soi
Kuolonkin toi