Mies, joka kolhuista koottu on
ehkä jo lieneekin murtumaton.
Pienestä ainakaan kaadu mä en,
laulelen vain shalalalaa.
Kaulukset ylhäällä ja yhä ylpeenä
taas kaamokseen meen sisäiseen.
Tää ilkee ikävä on aina vierellä,
silti pimeyteen joskus reiän teen.
Se riittää mulle ja henkee saan.
Mies, joka varjoissa vaiti on,
salista surun sai aition.
Toivo on raskainta, unohdan sen,
laulelen vain shalalalaa.
Valosi kiusaa ja häikii mua.
Mun pimee kohta kai kutsuu sua.
Rinnassa tunnen vaik kuumotuksen,
laulelen vain shalalalaa.
Kaulukset ylhäällä ja yhä ylpeenä
silti pimeyteen joskus reiän teen.
Ja se riittää mulle ja henkee saan.
Pelannut väärillä korteilla,
hämärän häntä mun harteilla,
selässä kauneimman kärsimyksen
laulelen vain shalalalaa.
Mulle ei paikkaa oo taivaassa
Viimeinen kehto on vain maassa.
Nähnyt jo oon, mitä pelkäsin,
helvetin, hei shalalalaa.
Pelannut väärillä korteilla,
hämärän häntä mun harteilla,
selässä kauneimman kärsimyksen
laulelen vain shalalalaa.
Mulle ei paikkaa oo taivaassa
Viimeinen kehto on vain maassa.
Nähnyt jo oon, mitä pelkäsin,
helvetin, hei shalalalaa.