Kairossa ei tiedetä, kuinka paljon kello on nyt,
aurinko La Ramblan päällä ei ole tänään sama.
Ranskassa on konsertti,
ihmiset pitävät hauskaa,
joku laulaa kovaa,
joku huutaa “kuolemaan”.
Lontoossa sataa aina, mutta tänään se ei tee kipeää.
Taivas ei anna alennuksia,
ei edes hautajaisille.
Nizzassa meri on punainen tulesta ja häpeästä,
ihmisistä asfaltilla ja verestä viemäreissä.
Ja tämä valtava ruumis, jota kutsumme “Maaksi”,
haavoittunut elimistään Aasiasta Englantiin.
Avaruuteen levinneiden ihmisten galakseja,
mutta se, mikä on tärkeämpää, on tila halaukselle.
Lapsettomista äideistä, isättömistä lapsista,
valaistuista kasvoista, kuin tauluttomista seinistä.
Minuutit hiljaisuutta
äänen rikkomina:
“Ette tehneet minulle mitään.”
Ette tehneet minulle mitään.
Ette ottaneet minulta mitään.
Tämä on elämäni, joka jatkuu
kaiken yli, ihmisten yli
Ette tehneet minulle mitään.
Ette saaneet mitään.
Koska kaikki menee hyödyttömien sotienne yli.
On niitä, jotka tekevät ristin, jotka rukoilevat matoilla,
kirkot ja moskeijat, imaamit ja kaikki papit,
erilliset sisäänkäynnit samaan taloon,
miljardeja ihmisiä, jotka toivovat jotakin.
Kädettömiä käsivarsia, nimettömiä kasvoja,
vaihtakaamme ihoa, loppujen lopuksi olemme ihmisiä.
Koska elämämme ei ole näkokulma,
eikä pasifistipommia ole olemassa.
Ette tehneet minulle mitään.
Ette ottaneet minulta mitään.
Tämä on elämäni, joka jatkuu
kaiken yli, ihmisten yli
Ette tehneet minulle mitään.
Ette saaneet mitään.
Koska kaikki menee hyödyttömien sotienne yli,
hyödyttömien sotienne yli.
Kaatuvat pilvenpiirtäjät, metrot,
erottavat muurit, leivän takia pystytetyt.
Mutta kaikkea matkaa estävää kauhua vastaan maailma nousee lapsen naurun mukana,
lapsen naurun mukana,
lapsen naurun mukana.
Ette tehneet minulle mitään.
Hyödyttömät sotanne.
Ette ottaneet minulta mitään.
Hyödyttömät sotanne.
Ette tehneet minulle mitään.
Hyödyttömät sotanne.
Ette saaneet mitään.
Hyödyttömät sotanne.
Olen tietoinen siitä, että kaikki ei enää palaa.
Onnellisuus lensi,
kuin kupla lentää pois.