On auringolta täysin puhti poissa,
ja halla hiipii, hiivuttaa maan.
On punavärit soilla, karpaloissa.
Jo Muumilakson suvi kaikkoaa.
Pian paljaat rungot vain on lehtipuista,
ja värit tummuu, luonto synkkenee.
Nyt Muumi kömpii vuoteeseensa, muista:
hän talvet unten mailla seikkailee.
Vaan kerran sattuu, että Muumipeikko herää kesken talviunten.
Hän näkee, että maailma on kietoutunut vaippaan valkeaan.
Ja yli hyisen taivaan kiitää jäinen rouva yllä pakkaslunten.
Ken rouvan silmät kohtaa, kalikaksi jäätyy hänen katseestaan.
Niin Muumipeikko talven riemut.
Hän hemulilta oppii hiihtämään.
Myy mäenlaskun monet taitotemput
vain taitaa ilman muuta itsestään.
On näkymättömillä päästäisillä
kai kaipuu kaapin taakse, hämärään.
On onni, että talvi päättyy, sillä
on muumit luotu kesää viettämään.
Vaan kerran sattuu, että Muumipeikko herää kesken talviunten.
Hän näkee, että maailma on kietoutunut vaippaan valkeaan.
Ja yli hyisen taivaan kiitää jäinen rouva yllä pakkaslunten.
Ken rouvan silmät kohtaa, kalikaksi jäätyy hänen katseestaan.