Tämä oliivipuu on ollut minulle aina
Tuttu, pieni, luja ja niin kovin kaunis
Mutta jonakin päivänä se taipuu
Sen vihreät lehdet jäävät maahan.
Sitten pikku hiljaa häviävät mullan alle.
Ehkä näin on vain parempi sille,
Ja kuka tietää? Se on varmaankin versonut uudelleen
Muualle… niin pitkään kuin elän,
Kastelen vedellä (ja kyynelillä)
Muistikuvaa siitä, joka tietämättään
On se puu, jota olen eniten ihaillut.
Uuden Kevään tultua
Siinä ei ole enää lehtiä,
Ei tuota eikä mitään toista.
Kunpa olisi ikuinen tuo oliivipuu!