Kerran, ajan kainalossa meille
valon kevät kajasti.
Niityn yli, kasteen, juostiin,
piilouduttiin tummiin lehtoihin.
Kerran, ajan kainalossa
tuulet, pilvet meidän kansaamme,
kun kantoi aatteet ylväät,
salaisuuden syvät vuot.
Valomuurin tuolla puolen
nopeuden kantamattomissa
asuu tyhjyys, joka meidät yhdistää.
Todellisuuden harmaat huoneet,
hylätyt tilat ja rautaiset tiet,
kaikki kylmyys, joka meidät voi metsästää.
Kevät, jossain, sinä siellä
kuulet raskaan veden pauhun.
Ootat värit, tuoksut palaa,
kuljet pihaa mielin ankarin.
Mutta kevät ei pukahda sanaakaan,
myrtit, laakerit varisee eiliseen.
Sinä aattelet kaiken loppua,
syksyä, pimeitä etäisyyksiä.
Valomuurin portin päällä
kasvot pakotetut metalliin,
niiden ilmeessä tyyneys ääretön.
Niiden ilmeessä pronsisessa,
vaihtumattomassa, vieraassa
kaikki kauhu joka jatkuu aina vaan.
Mutta se on unta, unta vaan,
kaikki unta täällä kaukana,
kaiken lohdun tuolla puolen,
kauneuden rannoilta karkotettuna.
Mutta se on unta, unta vaan,
kaikki unta täällä kaukana,
kaiken lohdun tuolla puolen,
kauneuden rannoilta karkotettuna.
Siis kun neuvoston joukosta vanhimmat
minut tahtoivat alistaa kokeeseen
otin tehtävän vastaan ja katosin
heidän kauneimman laivansa kannella.