Istuin kannolle ja itkin,
enkä tiennyt edes miksi.
Katsoin taivasta,
annoin padon murtua vaan,
murtua vaan.
Istuin kannolle ja itkin,
kai mä tiesin ehkä siksi,
kun mä näin kaiken lahoavan,
rakkauden hajoavan.
Istuin kannolle ja itkin,
metsä keinutti ja mietin:
ehkä elämä kantaa,
ehkä se kantaa kuitenkin.
Sä olit rakentanut muurin,
enkä mä löytänyt porttii
ja mä painauduin sitä vasten,
kylmää, kylmää.
Vielä kiivetä koitin,
aina pudoten vaan.
Sitten jääin siihen maahan,
jäin sun varjoos vaan, lakoamaan.
Niin mä mullaksi muutuin,
suru heitteli heteet,
kyyneleet kasteli maan,
mussa uudelleen heräs kasvamaan.
Ja mä kasvoin ja kasvoin,
kunnes näin sut yli muurin:
olit jo vieraalla maalla,
ei mä en kuulu sinne,
en kuulu sinne enää.
Istuin kannolle ja itkin,
metsä keinutti ja mietin:
ehkä elämä kantaa,
ehkä se kantaa kuitenkin.
Istuin kannolle ja itkin,
olin niin pieni, taivas suuri.
Kai mä irti päästin.
Linnut lohdutti mua.
Suopursu tuoksui.
Tuuli pyyhki kyyneleet.