Astuu valloittaja yksin eteen valtaistuimen
Ja taivaalliset sotajoukot käskyä vain odottaa.
Voimakenttäsiipensä hän taittaa, päänsä kallistaa
Ja katsoo silmiin kuningasta kohta sortuvaa.
"Maailmoiden tuhoaja, elävien jumala,
Taivaankannen kannattaja, vuori kultainen.
Ne nimiä on vain ja nimet otetaan nyt pois.
Jos kasvoillesi lankeat, se mitä pelastaa?"
Tajunta on tyhjä kuten taulu illan hämärässä,
Jotain silti tihkuu läpi, tuoksu muistojen:
Ensimmäinen muisto kovin vaisu, kovin hämärä:
On sydämessä piilotettu salaisuuden ovi,
Toinen muisto häilyvä kuin kuva harmaa rakeinen:
On kasvoista ja niiden takaa aukeavaa maisemaa,
Kolmas muisto: luvuista ja numeroista, kaavoista,
Neljäs muisto pimeä ja vaarallinen tie.
Ja ääni tuntuu selittävän hiljainen ja vakava,
Kuin jokin tuttu, turvallinen kauan sitten kadonnut.
Se kertoo ruumiin kartaksi ja kivun kertoo kompassiksi,
Valopisteet tajunnassa tehtäviksi selittää:
Minä muistan suuren kirjan alla pyhän sinetin, sen, jonka
Esi-äidit maasta kantoi uuden taivaan alle,
Minä muistan liitot, sodat, matkat,
Uudet sopimukset, minä muistan
Itseni vain niin kuin muistaa painajaisen.
Sortuu valtakunta tomuun viimein joka ikinen
Ja hallitsijain nimet vaipuu unohdukseen tuonelaan.
Kaatuu järjestelmät, kuolee sanat suuret huulille
Ja rauniolla yksinäinen tuulenhenkäys vaeltaa.
Ja niin kuin silti elänkin on kaikki aikaan siroteltu,
Puhallettu tuuliin aurinkojen kerran sammuvain.
Valtapiiri mielen oppii avaruuden sanomaa,
Hiljaisuutta sanattomain tähtiholvien.
Rakkausko, viha, kerran virtas läpi olentoni,
Elämä sen kudos, olin siinä lankana.
Turhaako siis tuokiot ja kaikki tämä sisälläni?
Uhma kuolevaisen kohti pimeyden kasvoja.