Sellaista on elämä vaeltajana,
joka ilta kokonaan uusi kaupunki,
jokainen kasvo on uusi.
Villit yöt jättävät jäljen,
raskaat tunnit, päivät kuluvat
ja lopulta vuosi on karannut.
Ja kun ahdistus ja epäilys iskevät minuun,
kaikuu surullinen jäähyväisesi.
Kuinka vaikka tie näyttää lyhyeltä,
tunnut olevan valovuoden päässä.
Minut pakotetaan minne tuuli vie,
minne tuuli vie.
Joka kerta kun meidät kaksi erotetaan,
tahdon pyytää sinulta anteeksi
niistä teistä jotka valitsin,
niistä arvista jotka sain
niillä teillä, joilla kuljin.
Puoletkin olisi ollut tarpeeksi.
Mutta odotat kuin hämärä iltaa
ja sinun kaipuusi tuntuu minussa.
Kuinka vaikka tie näyttää lyhyeltä,
tunnut olevan valovuoden päässä.
Minut pakotetaan minne tuuli vie.
Olenko eksynyt maailmassamme,
näenkö pohjantähden pohjoisessa,
jota kuin sinua rakastan,
minne tuuli minut ikinä viekin.
Ja kun ahdistus ja epäilys iskevät minuun,
kaikuu surullinen jäähyväisesi.
Kuinka vaikka tie näyttää lyhyeltä,
tunnut olevan valovuoden päässä.
Minut pakotetaan minne tuuli vie.
Olenko eksynyt maailmassamme,
näenkö pohjantähden pohjoisessa,
jota kuin sinua rakastan,
minne tuuli minut ikinä viekin.