Ken ratsain ulkona yössä lie?
Läpi viiman ja yön isä lastaan vie;
isä piltin on kietonut kainalohon
syli suojan suo, syli lämmin on.
Pääs peität – mi, laps, sua peljättää? –
Isä, keijujen kuningas – etkö nää?
Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon?
Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.
"Tule, armas laps, sinut kanssani vien!
Me leikimme kauniisti kaiken tien;
kukat kirjavat viittovat virran luo,
puvut kultaiset äitini sulle tuo." –
Isä, kuuluetko, etkö sa kuule, kuin
mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin? –
Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi?
Vain kuivissa lehvissä tuuli soi. –
"Tule pois, soma poikanen! Tuttuaan
tytärparveni valmis on vaalimaan;
kisat yölliset kitää ja keinuttaa,
unin tanhu ja laulu sut uinuttaa." –
Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään!
Mua viitaan viittovat synkeään. –
Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin:
pajut harmaat, vanhat ne huojuu noin. –
"Mua, laps, sulomuotosi houkuttaa;
sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa." –
Isä, auta, jo keijujen kuningas vie!
Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie? –
Isä kauhuin kannusti ratsuuaan,
laps voihkiva, houriva rinnoillaan,
hädin tuskin saavutti kartanon,
käsivarrella lapsi jo vainaa on.