Kovan kuoleman me kuolimme,
viimeiset sanamme niellen,
jalat ilmassa sätkien,
kun valo silmissämme hiipui.
Huutomme hukutti auringon,
ilma puristui ympärillemme,
sanamme muuttuivat kristalliksi
viimeisen kirouksemme myötä.
Ennen kuin kaikki oli loppu
olimme merkki eloonjääville,
että elämä oli hinta
yhden tunnin pahuudesta.
Sitten luisuimme kylmyyteen,
kuolemaan ilman hyvästejä,
huulilamme ikivanha uskontunnustus
niiden, jotka anteeksiannotta kuolevat.
Se joka pilkkasi tappiotamme,
sen tapaa ja ääretöntä häpeää,
kuolkoon samaan hirttoköyteen,
tuntekoon kaulallaan saman solmun.
Se joka heitti multaa luillemme
ja vailla huolta matkaansa jatkoi,
kasvot irveessä hautansa kohdatkoon
varhaisen aamun autereessa.
Se nainen joka kätki hymyn taakse
haluttomuutensa muistaa meitä,
nähköön joka yö kasvoillaan
ajan hampaan armottomat jäljet.
Jokaista kohtaan me tunnemme vihaa,
jossa on vuodatetun veren haju.
Se mitä silloin kutsuimme tuskaksi,
on vain kesken jäänyt keskustelu