Meidän talon haitari

Meidän talon Kalle sen haitarin osti,

vaikka se joukolla maksettiin.

Meiltä se ilon ihan kattohon nosti

ja kyllä sitä soitella jaksettiin.

Meil' oli lystiä - aijaijai!

Peninkulman päähän se kuultiin kai.

Kalle kun kiskaisi vinkeät virret -

hilatulahittaa haitantai! -

ihan meillä heilahti seinissä hirret

vanhat ja nuoret se tanssiin sai.

Eikä siitä alkain, kun haitari tuotiin,

meidän talos' maattuna öitäkään.

Elämä se muuttui kuin markkinamuotiin

eikä meillä tehtynä töitäkään.

Rengillä siitä oli iloa,

lihoikin se kymmenen kiloa.

Eikä meillä ennen paljon vieraita käynnä -

nyt niitä tuli ihan liiaksi.

Tyttöjä talo oli joka päivä täynnä

kysymässä meille piiaksi.

Eikä sitä hanuria ostettu suotta

sen sano vaarit ja muoritkin.

Muori se nuortui viistoista vuotta

ja unhotti virsien nuotitkin.

Vaaril' oli reumatismi seljässä

se parani jo päivässä neljässä.

Tyttäret tukkansa lyhyeksi leikkas',

leningit ol' nykyajan mallissa.

Koko talo ympäri pyöri ja keikkas',

hevosetkin tanssivat tallissa.

Kalle sitä hanuria hauskasti soitti

ja polvilla piti kuin kukkasta.

Toiset sitä kilvalla rääkätä koitti,

ne ruhjoivat aivan kuin rukkasta.

Viimein se surun päivä valkesi:

haitari särkyi ja halkesi.

Kalle se oli kuin seipäällä lyöty,

tytöt rupes itkua lykkäämään.

Eikä sinä päivänä yhtään me syöty,

lystit ne loppui tykkänään.

Eikä meillä kuulu nyt haitarin ääntä,

ilonpito mielist' on haihtunut.

Töitä nyt täytyy kaikkien vääntää

ja renki on jälleen laihtunut.

Muori taas virsiä veisailee,

vaaria reumatismi runtelee.

Tyttöjen leningit on varpaihin asti

ja tukkaa ne pitkäksi kasvattaa.

Kyllä me on ooteltu kaihoisasti,

koska sen haitarin uuden saa.